Ziggyn vointi huononi ihan yllättäen sunnuntaina. Se kävi vielä normaalisti iltalenkillä yhdeksän aikaan illalla ja söi iltaruuan muiden koiriemme kanssa. Joskus kymmenen jälkeen illalla sen takajalat eivät enää kantaneet kunnolla, eikä Ziggy meinannut pysyä pystyssä. Toivoin, että tila menisi ohitse yön nukkumisella, mutta mummeli oli aamullakin huonossa kunnossa. Se oli vaisu, ei halunnut syödä, ei seurustella eikä olla jalkeilla. Sitä piti tukea, että se pääsi ulkona kyykkäämään pissalle.
Maanantai-iltana töistä tullessani Ziggy makoili sille eteiseen laitetulla patjalla, mutta tuli kuitenkin tervehtimään ovelle naapuria, joka tuli sitä katsomaan. Pusuja kukaan ei saanut, vaikka naaman nuoleminen oli muorin suosikkipuuhaa. Jos se vain ylettyi, naama pestiin. Kaikilta. Ziggy tuntui menettäneen elämänhalunsa, luovuttaneen. Sillä ei tuntunut olevan kipuja, mutta annoimme sille kuitenkin varmuuden vuoksi kipulääkettä ja saimme sen ruiskulla juomaan "energiajuomaa". Vietin illan Ziggyn vieressä eteisen lattialla, vaikka se ei juuri tuntunut piittaavan läsnäolostani. Yön Ziggy nukkui omalla sängyllään (tai siis sohvallaan) meidän makuuhuoneessa rauhassa.
Tiistaiaamuna heräsin puoli kahdeksalta siihen, kun hieman pirteämpi muori halusi ulos. Mentiin pihalle, Ziggy käveli suhteellisen hyvin omilla jaloillaan tien yli nurmikolle pissille ja halusi sen jälkeen heti sisälle. Kotona se halusi maata eteisen lattialla, joten tein sille siihen pedin. Se oli edelleen apaattinen ja vaisu, eikä halunnut ruokaa, vaikka koetin tarjota vaikka mitä herkkuja. Samalla odottelin, että kello tulisi kahdeksan ja voisin soittaa eläinlääkäriin lopetusajan. Sainkin soitettua ajan puoli yhdelle ja pillitin kädet täristen puhelun jälkeen Numan turkkiin, joka ihmetteli emännän outoa käytöstä.
Eppu tuli kotiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää ja saatoimme lähteä ajoissa lääkäriin Ziggyn kanssa. Se käveli itse autoon ja autosta lääkäriin, mutta se ei ollut enää oma itsensä. Se ei halunnut tervehtiä ketään, mikä ei ollut Ziggylle lainkaan tyypillistä, se oli yleensä kamalan huomionhakuinen. Kaikki kelpasivat rapsuttamaan arvon rouvaa, eikä ennen koskaan ollut liian kiire tutustua uusiin ystäviin...
Pääsimme odottamaan toimenpidehuoneeseen, missä Ziggy kävi makaamaan paksulle, pehmeälle pyyhkeelle ja minä istuskelin sen vieressä lattialla. Rapsuttelin, juttelin, halin ja sain pyytäessä pari pusuakin. Itse lähtö oli todella rauhallinen ja jollain tapaa kaunis. Tuntui hirveän vaikealta jättää Ziggy klinikalle, vaikka eihän se ollut enää Ziggy. Kamalaa silti.
Tästä tuli nyt tällainen karmea yksityiskohtainen sepostus, jota kukaan ei varmaankaan halua lukea. Oikeasti mun kuuluisi muistella Ziggyn villejä vaiheita ja elettyä elämää. Ja tulen kyllä senkin tekemään, ihan varmasti.
Lepää rauhassa kaunis, ihana koirani. Kamala ikävä on jo nyt.
